Kaupunginhallitus päättää vappusiman ja munkkien jälkeen 2.5.2012 nostaa varovaisesti peukkua tai haudata lopullisesti taidemuseon kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun. Suuret päätökset on tapana tuoda valtuustoon ja Guggenheimin osalta tehdään poikkeus, mikäli asia ei etene ollenkaan valtuuston päätettäväksi.

Hautaaminen olisi menetys helsinkiläisille. Ei-suomalainen yhteistyökuvio on tuntunut leimaavan keskustelua ja olleen monien vasta-argumenttien takana. Näin ei pitäisi olla. Itseensä käpertyvä ilmapiiri ei vie Helsinkiä pitkälle. Guggenheim olisi ensisijaisesti kuvataideyleisöä, kaikkia meitä, varten, toissijaisesti Suomen tunnettuutta edistävä elinkeinopoliittinen hanke. Molemmissa sillä on erittäin hyvät mahdollisuudet onnistua. Tässä kirjoituksessa tuodaan esiin näkökulmia viime aikoina keskustelussa heränneisiin kysymyksiin.

Kivimurske vs. kansainvälinen näkyvyys

Peruspalvelut on turvattava, mutta myös uusiin ja kauaskantoisiin hankkeisiin kannattaa lähteä. Argumentti liian kallis on ollut keskeisessä roolissa. Kustannukset taidemuseohankkeen seuraavasta vaiheesta olisivat 4,8 miljoonaa euroa, joista Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) on luvannut maksaa 800 000 euroa. Jos kaupunginhallituksen pöydällä olisi neljän miljoonan euron kivimursketilaus tai rakennuksen peruskorjauksen ylittyneet kulut, kukaan tuskin käyttäisi edes puheenvuoroa. Ainakaan hinta ei olisi kynnyskysymys, koska tämän kokoisia summia Helsingin kokoisessa kaupungissa kuluu moneen tarkoitukseen.

Guggenheim-keskustelussa on kyse paljon muustakin. Taidemuseon, jolla ei ole kotimaista nimeä, rahoittaminen julkisista varoista on nähty ainakin symbolisena riistona ja myös kaupungin peruspalveluita uhkaavana tekijänä. On esitetty huolta siitä kannattaako ”kaupungin sitoutua uusiin, kauaskantoisiin menokohteisiin, jotka eivät kuulu helsinkiläisten välttämättömien peruspalveluiden piiriin.” (Helsingin vanhusneuvoston työvaliokunta, 17.4.2012)

Kuitenkaan senttiäkään sosiaali- ja terveyssektorin rahoituksesta ei valu Guggenheimiin. Jatkossakin kaupunki arvioi käyttävänsä yli puolet verovaroistaan ja muista tuloistaan sosiaali- ja terveystoimeen. Vain vertailun vuoksi: sosiaali- ja terveysmenoihin käytetään vuosittain 586-kertaisesti se summa, joka arkkitehtuurikilpailuun kuluisi kertaluontoisesti. (Helsinkin kaupunki: Talousarvio 2012 ja taloussuunnitelma 2012–2014)

Vasta seuraava valtuusto päättäisi edetäänkö hankkeessa mahdollisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen, mutta kansainvälisen ja avoimen kilpailun tulokset jäisivät joka tapauksessa Helsingin käytettäväksi. Mikäli edettäisiin kolmanteen vaiheeseen, vuosina 2013-2018 kuluja on museohankkeesta arvioitu tulevan kaupungille 7,4 milj. euroa (1,2 miljoonaa euroa vuodessa). Aloittaessaan toimintansa toimintamenojen on arvioitu kasvavan 3,7 miljoonaa euroa vuodessa taidehankinnat mukaan lukien. Merkittävä lisäys kuvataiteeseen, mutta edelleen kaupungin kokonaismenoissa pieni siivu. Guggeheim-lisenssimaksu kerättäisiin yksityisenä rahoituksena.

Bilbaon Guggenheim-museo tuo seudulle lähes 200 miljoonaa euroa vuodessa

Suurin kustannus tulisi tiloista. Helsingin taidemuseon entiset tilat Meilahdessa ovat homeessa ja on arvioitu, että riippumatta Guggenheimista Helsingin tulisi joka tapauksessa investoida uuteen taidemuseorakennukseen, jonka hintalappu olisi vähintään 100 miljoonaa euroa. Tässä tilanteessa Guggenheim yhteistyö on todellinen mahdollisuus Helsingille.

Guggenheim-taidemuseon suunnittelu- ja rakentamiskustannukset olisivat arviolta 140 miljoonaa euroa, ja tavoitteena on saada puolet valtiolta. Jaettuna 30 vuodelle tämä tekisi noin 8 miljoonaa euroa vuosittaisina laina- ja vuokrakuluina. Vuosittain kaupunki käyttää noin 380-500 miljoonaa euroa investointeihin (Helsingin talous- ja suunnittelukeskus, 2012). Suurin osa investointibudjetista kuluu talonrakennukseen ja liikenneväyliin. Kyseessä olisi harvinainen, suuri investointi kulttuuriin, mutta toisaalta taidemuseorakennus olisi Helsingin omaisuutta. Investoinnin perustavoitteena on, että se tuottaa enemmän kuin siihen on sijoitettu. Välillisiä hyötyjä tuo mm. kansainvälinen näkyvyys. Näin ollen onnistuessaan taidemuseohanke toisi tuloja (elinkeinopoliittinen näkökulma), mutta toki osa sen hyödyistä tulisi taide-elämyksinä. Aineettomiin investointeihin satsaaminen tuntuu epävarmemmalta, koska niissä on useampia muuttujia, mutta Helsinki ei ole pitkään aikaan ollut teollisuuskaupunki, vaan elää palveluista. Guggenheimin merkitys piilee laajemmin tunnettuuden lisääjänä ja työllistäjänä, ei lipputuloissa.

Esimerkiksi Guggenheim-museon taloudellinen vaikutus Bilbaon seudulle arvioitiin jo pian museon avaamisen jälkeen vuonna 2001 olevan vuosittain 168 miljoonaa euroa  ja vastaavan 4415 työpaikkaa. Vierailijoista 82% tuli Bilbaoon Guggenheim-museon takia. (Forbes, 2002). Vuonna 2010 luku oli jo lähes 200 miljoonaa euroa. Mikäli Helsingin Guggenheimin vaikutukset olisivat esimerkiksi puolet Bilbaon vaikutuksista, olisi investointi erinomainen. Bilbaossa käy vuosittain vajaa miljoonaa vierailijaa ja Helsingin Guggenheim-museossa on arvioitu käyvän puolen miljoonan molemmin puolin. Onko meillä varaa jättää tilaisuus käyttämättä?

Katajanokan tontti

Kauppatorin karvalakkien ja poron taljojen vetovoima ei riitä kaikille. Moni Pohjoismaihin matkustava ei näe tarpeeksi syytä poiketa Helsingissä. Kaupungin omistama merenrantatontti seisoo rähjäisenä, vaikka kaupungilla olisi käsissään kaikki avaimet toteuttaa viihtyisää, kulttuurikaupunkia. Yritystä on ollut. Katajanokan hotelli kaatui vuonna 2010 täpärästi valtuustossa (kuvassa). Valitettavasti hotelli ei ollut arkkitehtuuriltaan yllättävä. Hotelleja Helsingissä on, joten konsepti ei myöskään tarjonnut uutta. Rantaan haluttiin avoimempaa tilaa ja kulttuuria. Taidemuseo puistoineen avoimen kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun kautta tuntui vastaavan mitä parhaiten valtuuston tahtoa.

Made in Finland

Guggenheimille on esitetty vaihtoehtoja viimeisempänä Checkpoint. Mutta mitä vaihtoehtoisuutta on se, että ei uskota, että useampi asia voi elää rinnakkain. Voisivatko sekä Guggenheim että suomalaisten taiteilijoiden Checkpoint-verkosto tai vastaava organisaatio elää molemmat? Ehkä yhteistyössäkin. Suomalainen kuvataide on korkeatasoista ja kestää kansainvälisen vertailun. Laajempi kiinnostus kuvataiteisiin lisää takuuvarmasti kotimaisen kuvataiteen arvostusta ja kysyntää.

Kandinsky vs. Le Bic Mac

Guggenheim edustaa ainulaatuista arkkitehtuuria ja taidekokoelmia, mutta Suomessa keskusteluissa esiintyy paikoin amerikkalainen hampurilaisketjua muistuttava franchising-konsepti. Guggenheim omistaa yhden maailman arvokkaimmista modernistisen taiteen kokoelmista. Kandinskyn taiteen vertaaminen BigMaciin osoittaa, ettei asiaan ole ehditty perehtyä. Ketjuvaikutuksista ollaan huolissaan, mutta suurempi uhka saattaa vaania  joka pitäjää koristavissa ABC-torneissa.

Guggenheim on New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja pian Abu Dhabissa. Erityisesti esiin on kaivettu Berliinin Guggenheim, joka ei ollut uudessa rakennuksessa, jonka näyttelytila oli pieni ja unohdettu Bilbao, josta ei ilman Guggenheimia tai Frank Gehrya tiedettäisi mitään. Totta on, että brändin laajentaminen on herkkä asia. Toisaalta on arkipäivää, että taidemuseot lainaavat kokoelmiaan toisille museoille. Helsingin hallussa ei ole sellaista kokoelmaa, jonka painoarvolla saisimme ilman suurta hintalappua suuria näyttelyjä. Pitkälti tämän vuoksi Guggenheim-yhteistyöstä olisi meille hyötyä. Arkkitehtuuri ratkaisisi paljon myös Helsingissä. Sen vuoksi kannattaisi katsoa ainakin siihen saakka, että nähdään saadaanko Helsinkiin kenties oma Sydneyn oopperatalo.  Mahdotonta sanoo joku, mutta New Yorkin ja Bilbaon Guggenheim-museot ovat maamerkkejä ja huippuarkkitehdit ovat jo osoittaneet jo kiinnostusta Helsingin taidemuseon suunnitteluun.

Sopimusehdot huolettavat

Sopimuksissa on yhtä tärkeää se mitä niissä ei lue kuin se, mitä niissä lukee. Asiat, joihin sopimusjuridiikkaa tuntemattomat kiinnittävät huomiota, saattavat olla vääriä huolenaiheita ja todelliset huolenaiheet piilevät jossain muussa pykälässä. Tai pykälän puuttumisessa. Harva valtuutettu on sopimusjuridiikkaan erikoistunut juristi, ja varsinkaan anglo-amerikkalaiseen lainsäädäntöön. Sopimuksen arvioimiseen tulisi pyytää apua mieluiten ulkopuoliselta, erikoistuneelta taholta. Kaupungin lakimiehet, jotka ovat olleet mukana sopimusneuvotteluissa, pystyvät varmasti vastaamaan perusasioihin. Mikäli sopimuksessa olisikin puutteita, heidän voi olla vaikea myöntää niitä avoimesti. Tämän ei pitäisi johtaa siihen, ettei kenenkään muun paitsi tutun ja suomalaisen kumppanin kanssa kannata sopia mitään koskaan. Ne kysymykset, joita valtuutetuilla on sopimukseen liittyen, tulisi kuitenkin nostaa esiin ja selvittää.

Keskustakirjasto

Valtuutetut ovat olleet huolissaan keskustakirjastosta, jonka suunnittelu on jo hyvässä vauhdissa. Valtuutettujen ei pitäisi olla huolissaan, koska kuka muu päättää hankkeen toteuttamisesta kuin valtuusto. Keskustakirjastolla on erittäin vahva tuki yli puoluerajojen.

Mitä tapahtuu?

Ensin Guggenheim-hanke tuotiin suoraan kaupunginhallitukselle. Mm. Vihreiden pyynnöstä haettiin lausunnot tärkeimmiltä lautakunnilta. Lausunnot ovat myönteisiä ja luettavissa kaupunginhallituksen sivuilta. Kritiikki ja aikalisä tekivät hyvää. Asteittaisessa etenemisessä on myös yksityisillä tahoilla tilaisuus näyttää ovatko he valmiina tulemaan mukaan rahoittamiseen.

Harvoin politiikassa saadaan kaikkia miellyttävää esitystä aikaiseksi. Hanke olisi parasta mitä suomalaiselle kuvataiteelle on pitkään aikaan tapahtunut. Se loisi sisältöjä, varjosisältöjä, ristiriitoja, keskustelua ja kiinnostusta. Lahden kaupunginvaltuusto päätti aikoinaan yhden äänen enemmistöllä toteuttaa Vesijärven rantaan nousseen Sibelius-talon, jota kukaan tuskin katuu nykyään. Kun Katajanokan tontille on ollut tuskaa löytää enemmistölle sopivaa tulevaisuutta, olisi viisas tapa edetä arkkitehtuurikilpailuun. Noussut kohu viittaa siihen, ettei Guggenheimista tulisi mitään tavanomaista, vaan se voisi pöllyttää ilmapiiriä sopivasti.